Seisoin yläasteen pihalla. Viime viikot oli ollut tuskaa. Olin innoissani siitä, että pääsen seiskalle. Kauhea jännitys, pääseekö niiden rakkaiden kavereiden kanssa samalle luokalle. Yritin olla jotenkin huomaamaton. En ihan heti tahtoisi tavata ysejä. Istuin syrjemmässä ja kuuntelin opettajien ja luokanvalvojien huutoja. Nemi ja Santtu huomasi mut ja viittoi Miksun ja Tumpun mun luo. Piileskeltiin puiden takana, kunnes oli vähän pakko tulla pois. 7Cn luokanvalvoja astui askeleen edemmäs. “Linnea Alatalo”, luokanvalvoja aloitti ja vaalea hiuksinen tyttö hypähti sen ohitse.
“Miro Hämäläinen”, se huusi. Miro vinkkasi mulle silmää ja meni luokanvalvojan ohitse.“Tuomas Hämäläinen”, luokanvalvoja jatkoi ja Tumppu löntysti sisään. “Sanira Omenamäki”, luokanvalvoja kuulutti ja Santun oli määrä lähteä. “Neela Sysimetsä”, kuului ja Nemi lähti. “Kasmira Tammiruusu”, kuului viimein. “Kati”, kuiskasin ja  laahustin sisälle muiden luo. Haukottelin ja menin Tumpun kylkeen kiinni. “On kylmä, Kitylle Tumppu”, sanoin unisella äänellä. Kesäloma loppui vasta, mutta mulla oli kamalan kylmä. “Mitä sä horistet?” Nemi kysyi. “Kylmä…” valitin. Kävelimme luokanvalvojan perässä luokkaan. Koko matkan nojasin Tumppuun, että pysyn pystyssä. Istuin taakse, takapulpettiin.
Väsytti ja oli kylmä. Luokanvalvoja jakoi lukujärjestykset. Varasimme kaapit käytävältä. Tytöt vasemmalla, pojat oikealla. Mikä perkeleen sukupuoli-rasisti rehtori oli? Päässä pyöri kamalasti asioita. En ollut itseni. Varasin kaapin kaukaa luokasta. Nemi otti kaapin mun oikealta puolelta ja Santtu sen viereltä. Tumppu varasi kaapin mua vastapäätä ja Miksu sen vasemmalta puolelta. Nojasin kaappiini ja painoin silmät kiinni. Liu’uin sitä vasten lattialle istumaan. Tumppu kyykistyi mun viereen. “Kitty mikä sulla on?” se kysyi. “Sanoinhan jo, kylmä. Väsyttää”, kuiskasin.
Laskeuduin lattialle. “Eiks täällä oo ees lämmitystä?”, kuiskin.
“Et kai sä oo kipee?” Tumppu kysyi ja istui viereeni. “E-en”, sanoin hampaat kalisten. Nostin pääni Tumpun syliin. “Sä et oo kunnossa. Eka koulupäivä, ja sä makaat lattialla”, Tumppu sanoi ja silitti mun hiuksia.
Nemi kyykistyi Tumpun ja mun viereen. “Mikä Kityllä on?” se kuiskasi Tumpulle. “Toivottavasti ei uus kohtaus oo tulossa”, Tumppu kuiskasi takaisin. “Siis?” Nemi kysyi hiljaa ja istui Tumpun viereen.
“Kityllä on joku unisairaus, tosi harvinainen, eikä se oo oikeestaan ees mikään sairaus”, Tumppu aloitti. “Niin?” Nemi kysyi kannustaen jatkamaan, vaikka Tumppu olisi muutenkin jatkanut. “Muistatko joskus vitosella, kun Kitty ei tullu varmaan kahteen viikkoon kouluun?” Tumppu kysyi. “Juu, ja sit suakaan ei näkyny varmaan viikkoon”, Nemi mietti. “Olin Kityn luona. Tiedän tästä enemmän kuin sen vanhemmatkaan, enkä sano tätä ilosesti. Eli, Kityllä on unisairaus, joka ei ole periaatteessa sairaus, koska kohtauksien aikana Kitty on muuten ihan normaali. Joskus kohtauksen aikana on saatu kaikki testit tehtyä. Ja… Siks mä en oo kohtauksien aikaan koulussa, koska mun pitää huolehtia Kitystä, koska Kalle on ihan pihalla, se ei ymmärrä tästä mitään. Ja nyt kun Kityn vanhemmat on Taiwanissa… “ Tumppu kertoi.
“Ok…” Nemi koitti ymmärtää. “Siis jos Kityllä on nyt kohtaus tulollaan, sun pitää viiä se kotiin ja hoitaa sitä?” Nemi koitti älytä.
“Niin”, Tumppu sanoi. “Meetkö kertomaan rehtorille, me taidetaan tästä Peikkotytön kanssa lähteä”, Tumppu jatkoi. “Ootpas sä laihtunu, Peikkotyttöni”, Tumppu kuiskasi mulle, kun koppasi syliinsä. “Lähetäänkö vähän tutimaan?” se kuiski. “Juu”, kuiskasin ja kiehnäsin sen olkaa.
Ajattelin, että Tumppu on käsittämättömän vahva. En antanut mahdollisuutta sille, että olisin laihtunut, niin kuin Tumppu sanoi.
    Tumppu kantoi mut meille. Tumpulla oli jostain käsittämättömästä syystä vara-avain meille. Isä kai oli sen antanut, ensimmäisten kohtauksien aikana, tai jälkeen, kun Tumppu alkoi ymmärtää mua. Tumppu oli aina mun henkilö . Kun mun piti joskus jonkun kohtauksen jälkeen käydä sairaalassa, luki papereissa Tumpun nimi, siinä kohdassa, että “kelle pitää ilmoittaa”, tai mikä onkaan. Tumppu kantoi mut takkahuoneen sohvalle.
“Tää on vuodesohva”, mutisin sille. “Niin, voin toki avata sen”, se vastasi.
Tumppu auttoi mut nojatuoliin istumaan ja avasi vuodesohvan. Sitten se auttoi mut sohvalle. Laahustin varastoon, jossa säilytettiin ylimääräisiä peittoja ja tyynyjä. Otin hyllyltä kaksi tyynyä, ja Tumppu tuli ottamaan peiton.
Heitin tyynyt sohvalle ja menin sille makaamaan. Tumppu peitteli mut ja tuli mun viereen peiton alle. Se siirtyi muhun kiinni, enkä uskaltanut liikkua, ettei se vain siirtyisi pois. Nukahdin kiinni Tumpussa.
    Heräsin ja siristelin silmiäni. Oli aamu, mutten tiennyt, kuinka kauan olin nukkunut. Tumppu oli herännyt ja katsellut kai, kun mä nukun. “Sori, jos kuorsasin”, kuiskasin. “Et ollenkaan… Oot söpö, kun nukut”, Tumppu hymyili ja siirsi mun etuhiukset korvan taakse. Hymyilin sille, ja nousin. “Käyn vessassa”, kuiskasin. Vatsani kurisi paljastaen, että minulla oli nälkä.
Laahustin vessaan, ja Tumppu meni keittiöön.
    Tumppu: Mä en tiedä, mutta tuntui, että kohtaus olisi tällä kerralla voimakkaampi, tai jotain. Kalle oli jollain sen tyttökaverilla. Se oli kuullemma taas vaihtunu. Kityn vanhemmat olivat lähettäneet postikortin ja kertoneet, että olisivat Taiwanissa ainakin kaksi kuukautta tekemässä tutkimuksia.
Kityn vanhemmat olivat siis biologeja. Avasin jääkaapin ja otin sieltä kurkkua ja margariinia. Otin leipää ja pesin kurkun. Voitelin leivät, leikkasin kurkkua leivän päälle ja kaadoin lasiin maitoa. Kitty käveli vaapuen keittiöön. Sitä selvästikin väsytti, eikä se ollut tottunut näin kovaan väsymykseen, huomasin.
Kitty istui keittiön pöydän ääreen ja annoin leivät ja maitolasin sille. Se joi maidon yhdellä kulauksella ja alkoi mutustaa leipää. Se jätti kuoret kuitenkin lautaselle. “Jos haluut voidaan mennä sun sänkyyn tutimaan, Peikkotyttöseni?” ehdotin. “Juu”, Kitty mumisi ja hymyili hiukan. Otin Kityn reppuselkään, kun se meinasi nukahtaa keskelle keittiön lattiaa. Kiipesin yläkertaan ja sitten vielä ullakon parvelle, joka oli Kityn huone. Japani-tyylisesti sisustettu avonainen huone oli munkin mielestä ihana. Laskin Kityn selästäni sen sängylle. Kitty käpertyi kolmen peiton väliin, joitten oli aina pakko olla sängyssä. Istuin sängylle, ja sain kuin sainkin itseni samojen peittojen väliin, missä Kitty oli. Halasin sitä ja se vaipui taas uneen. Haukottelin ja nukahdin itsekin Kityn viereen.
    Kitty: Ja taas mua herätettiin, vaikka oli ihan pimeää.
Heilautin kättä ilmassa kuin vastalauseeksi. Olin kuitenkin jo hereillä, joten ei auttanut kuin nousta. “Äsh”, kuiskasin. “Peikkotytön pitää tehdä muutakin kuin nukkua”, Tumppu kuiskasi takaisin. Laahustin kylpyhuoneeseeni ja kävin suihkussa. Olin nukkunut varmaan kolme päivää college-puvussa, joten avasin vaatekaapin oven ja kaivoin sieltä jonkun vanhan kauluspaidan. Vaihdoin sen päälleni ja menin syömään. Söin jogurtin, leivän ja join mehua.
“Missä Kalle on?” tajusin kysyä vasta nyt. “Jonkun sen tyttöystävän luona”, Tumppu vastasi. “Se vaihtu taas”, mutisin. Tumppu naurahti. “Vanha kunnon Kalle”, sanoin. “Pokas ekan mimminsä eskarissa”, virnistin. “Oikeesti”, Tumppu kysyi. “Juu, ja niillä oli oikein häätkin”, sanoin. Repesimme totaalisesti. Haukottelin. Nousin portaat ylös, kävin vessassa ja menin sängylle. Tumppu hymyili mulle. Pengoin peittoja ja asettelin ne jotenkin päälleni. Tumppu tuli mun viereen taas. Se oli aina mun vieressä, kun mulla oli kohtaus. Ehkä se halusi hoitaa mua, tai jotain,
    Onneksi kohtaus meni ohi viidessä päivässä, enkä tarvinnut kotiopetusta. “Kiitos”, kuiskasin Tumpulle, kun olin taas niin sanotusti kunnossa.  “Ei mitään, Peikkotyttöni”, se vastasi. “Tekisin sun puolesta mitä vaan”, se jatkoi. “Ja mä sun”, sanoin. Halasin sitä. Nostin laukun olalleni ja lähdimme kävelemään koululle. Nyt vasta ihmettelin, miten Tumppu oli jaksanut kantaa mua. Matka oli hurjan pitkä. “Mun voimamiäs”, nauroin sille ja nappasin sen käden omaani. “No, en mä nyt niin vahva oo. Sä vaan oot kauheen laiha ja pieni”, se selitti ja kutitti mua mahasta. Nauroin niin, etten meinannut saada henkeä, ja Tumppu lopetti. Oltiin melkein koulun pihassa, kun kellot soi, ja juostiin sisään. “Moi”, sanoin Nemille, Miksulle ja Santulle, jotka oli käytävässä. “Kerranki sua näkee”, Nemi sanoi katsoen alas. “Hereillä”, Miksu lisäsi. Sekin tuijotti lattiaa. Mä laskin katseeni. “Onko siellä jotain kiinnostavaakin, mä en nää”, kysyin. “Me käytiin kattomassa sua. Kalle avas oven, oli kai käymässä kotona”, Santtu vaihtoi aiheen takaisin. “Nukuit Tumpun kyljessä kiinni, eikä Tumppu uskaltanu liikkua, ettet heräis”, se naurati ilottomasti. “Nirhaan Kallen”, kuiskasin. “Ja Mirokin kävi. Se oli kauheen mustasukkanen Tumpulle, sehän tykkää susta”, Santtu sanoi. “Ai, tykkää vai?” kysyin, kuin en olisi tiennyt. “Kyllä sä tiiät”, Nemi sanoi, vaikka kuulikin sarkasmin mun äänessä. “Miks te ootte tollasia?” kysyin ja katsoin muita. Vain Santtu uskalsi kattoa mua silmiin. “Saakeli ihmiset, säkin Miksu?” sanoin, ja aloin kyllästyä muihin. Ne pelkäs mua, ei uskaltanu kattoa muhun. “Jep, teijän kengänkärjet on ihmeellinen ja ihana asia!” huudahdin. Lähdin kävelemään luokkaan. “Nyt se taas hiilty”, kuulin Miksun sanovan muille.
Vitutti, kun muut ei ollu normaaleja mua kohtaan. Ne oli käyny kattomassa mua, kun nukuin. Ihmeellistä. Kävelin ruotsin luokan ohi kädet syvällä taskuissani. Mäkin tuijotin lattiaa, se on ihmeellisempi ja ihanampi asia, kuin Miksun tai Nemin kengät, ja kiiltääkin, kun se oli vastapesty.
“Kasmira”, Juulia, ruotsinopettajan sijainen huikkasi. “Kati”, suhisin hampaitten välistä. “Kati, niin”, Juulia korjasi. “Voisitko auttaa, katsos kun uudet ruotsin kirjat pitäisi jakaa, luotan suhun”, se sanoi hymyillen, “laitoin nimet niihin valmiiksi”. Otin kirjakasan käsivarsilleni ja lähdin etsimään seiskan oppilaita. “Hah, Linnea”, sanoin, kun vaivoin oli saanut käännettyä aukeaman, jolla oli nimi. Etsin Linnean käsiini ja heitin sille kirjan. “Roni”, luin ja kävelin pihalle. Heitin sille ja Mirolle päällimmäiset kirjat. “Miro muuten, vietkö Tumpun, Santun, Nemin ja Miksun kirjat niille, en jaksa nähä niitä”, kysyin hymyillen. “Tottakai, mitä vaan sulle”, se sanoi. Heitin oikeat kirjat sille ja jatkoin matkaa. Kädet oli maitohapoilla, mutten halunnut tuottaa opettajalle pettymystä. “Ines, Heidi, Joonatan, Ville”, luettelin nimiä ja jaoin kirjoja. Mietin, miksi ruotsin kirjoja jaettiin vasta viisi päivää koulun alun jälkeen. Ja kaikki kirjat meni meidän luokalle. Unohdin sen kuitenkin ja sain kaikki kirjat jaettua. Menin ruotsin luokkaan ja sanoin Juulialle olevani valmis. Menin opiskelemaan historiaa, sitä tylsintä tämän hetkistä ainetta. Kiitin onneani, ettei mulla ollut tänään kuin yksi yhteinen tunti muitten kanssa. Santun oisin voinutkin nähdä, mutta nyt ei kiinnostanut senkään näkeminen. Jotenkin olin tulistunut niitten asenteesta ja pidin niitä törkeinä. Vika oli kuitenkin mussa, vai? Ehkä pitäis pyytää anteeks niiltä, en ollut tietääkseni pitkävihanen…
    Ha, kuinka tärkeä aine, ilmasutaito. Tänään ei tosin kiinnostanut mikään, muuten oisin ajatellut eri tavalla. Ja tyypitkin tuli tälle niin sanotulle turhalle tunnille. Ajattelin pitää hyppytunnin omilla ehdoilla, joka kuitenkaan ei hieman enemmän pohdittuani ollutkaan niin hyvä vaihtoehto. Olinhan mä loukkaantunut turhasta, sen suostuin itselleni myöntämään. Mutta pystyinkö muille? Näin muut luokan perällä ja kävelin sinne kädet taskussa. “Moi”, Miksu sanoi ja koitti hymyillä. “Moi”, sanoin, mutten vastannut hymyyn.
“Kittyy älä möksää”, Tumppu sanoi, iski silmää ja laski käden mun olkapäälle. “Mut noitten oli sitten pakko päästä kattomaan mua, kun kuorsasin kiinni sussa?”, kysyn muka-loukkaantuneena. “Et sä ees kuorsannu”, Tumppu vakuutti. “Mutta kyllä sä olit mussa kiinni ku hukkuva”, se lisäsi nauraen.
“En varmasti”, sanoin ja hymyilin, hyvin vähän. “Noni, kato hymyilit”, Tumppu sanoi suu korvissa. Kukaan muu ei kai uskaltanut puhua, etten taas hermostuisi. “Puhukaa nyt jotain”, sanoin pitkän hiljaisuuden jälkeen ja uskalsin hymyilläkin. “Kallen kyllä tapan”, lisäsin. “Älä, se on hyvä tyyppi”, Santtu nauroi. “Santtu uskals puhua, onko muita?” kysyin. “Ei se siitä oo kiinni”, Miksu sanoi. “Miksuu, serkkukulta, mikä on? Kertokaa mulle?” sanoin ja halasin Miksua. “Anteeks”, Nemi sanoi, sillä sen synkällä goottiäänellään, jota se käyttää kun sanoo jotain, mitä ei haluais sanoa. “Nemi, Miksu? Mikä teillä on? Ette te tollassii oo oikeesti. En mä suutu, lupaan”, kyselin. “Ei ku siis ku… Me vaan haluttiin nähä sut. Totta kai tiietään, ettet haluis teille ketään ku sä… nukut”, Miksu selitti. “Juu, nyt unohdetaan tää”, sanoin ja istuin luokan perälle.

Nemi istui mun toiselle puolelle, Tumppu toiselle.

    Onneks saatin sovittua. Koulu loppui ja sanoin meneväni kotiin, löytää mut sieltä. Nousin maastopyörän selkään ja ajoin kolme kilometriä kotiin. Oisin tietty voinu oikasta jollon matka ois ollu vajaa kaks kilsaa, mutta tuli joku pakko-kuntoilla-dejavuu. Pyöräilin pitkän hiekkatie meidän pihaan ja näin Kallen prätkän tienposkessa ja pinkki liekki-kypärä siinä vieressä.
Jätin oman pyörän siihen viereen. Juoksin mäen ylös terassille ja takaovesta sisään. “Mihinkäs hoppu, systeri?” Kalle kysyi ja taas sillä oli joku uus tyttö kainalossa. “Ei.. Ei minnekään”, takeltelin. Istuin sohvalle, nostin jalat eteeni ja solmin ne lootus-asentoon. Otin kannettavan pöydältä, johon sen olin aamulla unohtanut, ja jatkoin hissan esseen kirjoittamista, jonka Tumppu oli alottanut mun nukkumisen aikana. Ha, se oli ajatellu kaikkea. Mutta hissan essee ei ollu kuitenkaan mun tyylinen. Opettajat ei tosin sitä tiennyt, ekaa vuotta kun niiden oppilas olin. Kirjoitin esseen loppuun, tulostin sen ja suljin koneen. Tein läksyt ja otin välipalaa. Saman laisia päiviä päivä toisensa jälkeen. Olin jo kyllästyä. Unetkin oli aina saman kaltaisia ja usein liittyi kouluun. Viimein tapahtui jotain. Tumppu kuoli.

Kommentteja, plz ^^ ~