Ensimmäinen painajainen: Tumpun kuolema.
    Istuin isossa nojatuolissa. Jalat eivän yltäneet lattiaan, jos istuin selkänojaan nojaten. Hivuttauduin tuolin reunalle ja painoin tennareiden pohjat tylsään koko lattiamattoon.
    En muistanut tehneeni mitään niin pahaa, että kuuluin tänne, reksin kansliaan. Yläasteella kun se on miltei mahdotonta. Tuijotin tennareitten kärkiä ja pyörittelin etuhiuksia etusormen ja peukalon välissä. Huoneeseen käveli joku mies, johon en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota. Naurahdin ja jatkoin hiusten pyörittelyä. Mies iski molemmat kätensä pöytään ja nostin katseeni. “Älä revi pelihousujas”, kuiskasin ivallisesti. “Tapoit Tuomas Hämäläisen, muistatko kenties?!” mies huusi. “Mitä vitt..?” aloitin. “Miika Kattila, rikospoliisista”, mies keskeytti vihaisesti sähisten. “Missä Tumppu on?!” huudahdin kyyneleet silmissä. “Sä tapoit sen, se on kuollu”, mies sanoi. “Vitun mulkku! Mä en oo tehny mitää!” raivostuin ja juoksin ulos. “Ottakaa kiinni!” mies huusi juostessaan mun perään. Juoksin metsän reunaan ja liukastuin kuoppaan. Suureen, syvään kuoppaan. Se kyttä juoksi kuopan reunalle hymyillen voiton riemuisesti. “Tavaramerkki. Mun tavaramerkki”, kuiskasin, “ammu mut”, sanoin. “Olette pidätetty. Kaikkea…” kyttä aloitti voiton riemuisesti. “Alaikänen”, sanoin ja miehen hymy hyytyi. “Tumppu ei ansainnu kuolla, mä ansaitsen”, sanoin rauhallisesti. Kyttä kuristi mua ja kaulaan jäi kamala violetti mustelma. Se nosti aseensa, latasi, tähtäsi, painoi liipasin ja lähti. Hymyilin voitonriemuista hymyä kun luoti upposi otsaani tappavasti ja kaatusin vertavuotavana kuopan pohjalle…
    …ja heräsin häikäisevän valkoisesta huoneesta kolmen peiton alta käsi kipsissä, ylävatsa siteissä ja niskatuki kaulan ympärillä. “Voi vittu”, kuiskasin. “Ai, neiti Kasmira, olettekin hereillä”, hoitaja sanoi. “Mitä mulle on tapahtunu?” kysyin. “Tipah…” hoitaja aloitti mutta pommitin jo toisen kysymyksen, sen tärkeimmän. “Missä Tumppu on?” “Tuomas lupasi tulla käymään”, hoitaja kertoi ja lähti lääketarjottimen kanssa toiseen huoneeseen. Koitin otsaa vapaalla kädellä. Ei luodinreikää. Avasin niskatuen ja siinä se oli. Käden muotoinen mustelma. Ja vieläpä aikuisen miehen käden kokoinen. Laitoin niskatuen paikoilleen ja nousin istumaan. Kylkeen sattui.
Revin tiputuksen neulan kädestäni ja heilautin jalat sängyn laidan yli. Kävelin hatarin jaloin käytävälle. Mun oli varmistettava, että Tumppu oli kunnossa. Huusin sen nimeä, kunnes hoitajat tuli rauhoittelemaan mua. Ja just sillon Tumppu tuli osaston ovesta. Ainoa ihminen joka oikeesti ymmärsi mua. “Irti Kitystä helvetti!” se huusi niin, että käytävä raikui. Se tiesi, kuinka pahalta musta tuntuu olla sairaalassa, kuinka pahalta musta tuntuu, että musta otetaan kiinni, kun en tahdo. Tumppu otti mun kädestä kiinni ja ujutti sormensa mun sormieni lomaan. Se hymyili mulle sen aurinkoisinta hymyä ja käveli mun kanssa siihen häikäisevän valkoiseen huoneeseen. Istuin sängyn laidalle ja se istui viereen. Suoraan sanoen heittäydyin sen kaulaan. “Mä tapoin sut… Olin koululla ja sinne tuli joku kyttä js sano, että olin tappanut sut. Lähin juoksee ja… ja sit se… se kyttä anmu mut”, itkin Tumpun olkaa vasten.